Voiko olla mahdollista, että koirasta tulee esiin koko ajan uusia puolia, joista ei ennen ole osannut edes uneksiakaan? Tuntuuko joskus, että koira on kuin pallo, siinä ei ole alkua eikä loppua? Sellainen on meidän Sara.

Tänään iltalenkillä neiti päätti todistaa minulle canicross-taitonsa, kun halusin juosta. Sidoin hihnan lanteilleni ja lähdimme juoksemaan. Sara juoksi koko ajan hihnan mitan päässä suoraan edessäni, ja kääntyi aina sinne, minne sitä käskin! :() Mistä ihmeestä se tuon oli oppinut?! Siinä sitten juoksimme (aika lujaakin!) sellaiset pari kilometriä. Wau! :)) Suurin wau oli tietysti se, että itse jaksoin...*nolous* Nyt täytyy kyllä alkaa käydä koirajuoksemassa vähintään pari kertaa viikossa, kun kerran tällainenkin taito nyt on hallussa. Uskomatonta.
Kotona sanoinkin, että pitäisikös tässä lähteä canicrossin SM-harrastelijaluokkaan kisaamaan? ;) Saran mulkaisusta päätellen neiti ei liiemmin pitänyt huonosta heitostani. Sen katse oli sen verran murhaava, aivan kuin se olisi sähähtänyt "Jopas vitsin murjaisit, älä unta näe!" :)))

Minulla on kuitenkin erittäin surullisia uutisia. Saran äiti, Finan mummi, rakas 12-vuotias Saga mummo nukkui tänään ikiuneen :( Välitämme Birgitille tätäkin kautta syvimmän osanottomme asian johdosta. Surumme on pohjaton, ja ikävä mummia suuri!

Ei jatku matka hauvasen
kun ummuu silmä utuinen
mut sykkii usko, sykkii rakkaus
vaik' ikiuneen nukkuu tuo pakkaus

saa persoonaa suurempaa kauan hakea
mummo keksi kyllä keinot miten hankkia makeaa
meidän koiramummoista iki-ihanin
taivaasta seuraa meitä silmin kirkkahin

nyt poutapilven reunalla
seisoo enkeli koiran takana
se viestii sanoman kotihin
on Sagan olo täällä nyt parahin

Rakkaudella muistaen Bea, Sara, Fina sekä muu perhe